Ilta. Tai pikemminkin jouluyö. Tämä ajatus tuli minulle vasta nyt. Joulu... mikä kaunis ja ylevä sana. Nyt päässäni syntyy ajatuksia. Mutta Sydämen ääni hukuttaa heidät silti. Ja olen ikuisesti kiitollinen tästä. Sydämen melodian kuunteleminen on suurta onnea. Nyt, muutama hetki sitten, luin loppuun upean kirjan. Taas sydän avautui. Se syttyi jälleen kirkkaalla rakkauden valolla. Maailmassa on niin vähän sellaisia ​​luovuuden paloja, joista ihmissydämet syttyvät. Ja se tekee minut onnelliseksi, että ne ovat olemassa. Kuinka haluaisinkaan, että jokainen Sydäme saa onnen koskettaa tätä suurta tulta. Ja haluan palaa Hänessä. Ja nyt en ole minä. Ikuinen Tuli palaa kaikessa. Ihoni polttaa. Henki nousee taivaaseen. Ja kaikki tämä on vain hetki. Ah, veljeni, rakas ja kaukainen veljeni, jos vain ymmärtäisit minua... Kirjoitan nyt pieneen siniseen muistivihkooni, enkä uneksikaan, että jonain päivänä luet nämä sanat. Vaikka lukisit ne, et ymmärrä, että ne ovat sinua varten. Ja päätin muistaa vanhat ajat, jolloin kaikki kirjeeni oli osoitettu vain sinulle, mutta sinä olit erilainen, enkä minä ollut minä. Eli niitä ei ollut ollenkaan. Tunnen, tunnen uuden aallon lähestymisen, uuden siiven läpän... Muistatko... kuuletko ääneni sisälläsi... Kerroin kerran sinulle siitä, mitä näen... Muista. .. ... elämäsi pohjaton järvi. Sinä olet syntynyt sen rannalla. Sinua on aina vetänyt Hänen syvyyteensä. Tämä on totta, koska elementtisi on vesi. Maa synnytti minut ja minä kuulun siihen. Ja tapasimme, veljeni. Ja minulla oli ilo tavata sinut näinä pimeinä aikoina. Enkä silloin tiennyt, että tuo tapaamisemme sokaiseva välähdys merkitsi vielä synkempää yötä elämässäni. Nyt ei ole jälkeäkään jäljellä. Pimeys on noussut. Vaikka aamunkoitto ei ole vielä lähellä ja ehkä pahin hetki ei ole vielä ohi, mutta minussa ei ole pelkoa. Tästä lähtien en pelkää mitään. Tapaamisemme salama oli polkuni lähtökohta. Kuinka hän voisi valaista minulle osan tulevasta polusta. Ja silti hän jäi jälkeen. Tuossa tihenevässä pimeydessä näin Säteen – tämä on Rakkautta. Ja tähän päivään asti Hän loistaa minulle. Aina loistaa minulle. Mutta sinä, veljeni, et vieläkään tiedä Hänestä. Hän on minun salaisuuteni, hän on unelmani, hän on minä. Tässä elämässä et ehkä tiedä Hänestä. ...luotit aina ja kerroit minulle paljon. Tästä olen sinulle kiitollinen. Ja kerroit minulle, että haluat rakentaa veneen ja purjehtia sille järvelle, jonka syvyys oli houkutellut sinua lapsuudesta asti. Tein parhaani uskoakseni unelmasi sinulle. Elvyttämään Häntä sinussa. Aloin hiljaa kantaa rantaan materiaalia, jota tarvittiin veneesi rakentamiseen. Ja niin aloit rakentaa sitä. Joskus rakensimme sen yhdessä. Nämä olivat elämäni maagisia hetkiä. Minä kannan ne läpi ikuisuuden. … Olin niin ihastunut sinun ilostasi. Olit niin onnellinen, kun vene alkoi saada muotoaan ponnisteluistasi. Ja tämä ilo sokaisi minut yhdessä sinun kanssasi, veljeni. Ajattelin vain yhtä asiaa: toteuttaa unelmasi. Mikään ei innostanut minua enemmän kuin tämä ajatus. En tarvinnut ketään muuta kuin sinua. Ja vielä nyt, kun tajusin, että osallistuin itse sen veneen rakentamiseen, joka vei sinut minulta, en kadu sitä hetkeäkään. Olin onnellinen. Veneesi rakentamisen valmistumisaika lähestyi. Jo silloin aloin ymmärtää, että hyvin pian purjehdit pois. En uskonut sitä, en uskonut, että se oli niin kaukana ja ikuisesti. Häviämisen pelosta sidoin sinun huomaamattasi ohuen mutta erittäin vahvan köyden veneeseen. Joten aloit yrittää uida pois rannasta, ja heti kun katosit näkyvistäni, vedin sinut takaisin. Kaikki käteni olivat veren peitossa, etkä ymmärtänyt miksi olit taas rannalla. Tätä tapahtui jatkuvasti jonkin aikaa. Aikaa, kunnes tajusin, että tällä tekemällä en aiheuttanut kipua vain sinulle, vaan myös käteni eivät olleet kuivia kipeistä kovettumista, parantumattomista arpeista ja verestä. Ja vielä nyt yksi arpeista on jäänyt käteeni muistoksi noista ajoista. En kadu mitään, kiitän elämää kaikesta. Voimattomana näytti siltä, ​​että olin jo kuolemantuhlissani ja näin ihmeellisen Valon. Kevyt.