Haluaisin ajatella oppitun avuttomuuden ilmiötä. Amerikkalainen psykologi Martin Seligman kuvasi tämän ilmiön viime vuosisadan 60-luvulla. Siihen aikaan tieteellä oli varaa paljon enemmän kuin nyt. Seligmanin johdolla suoritettiin kokeita koirilla. Koirat olivat alttiina heikoille, mutta epämiellyttäville iskuille jonkin aikaa. Virta johdettiin suljetun huoneen metallilattian läpi, eikä koirilla ollut mitään keinoa paeta epämiellyttäviä tuntemuksia. Useiden turhien pakoyritysten jälkeen koirat lopettivat kaiken toiminnan ja alistuivat kohtalonsa alle. Toinen ryhmä koiria sijoitettiin samanlaiseen huoneeseen, mutta virtaa ei johdettu koko lattialle ja turva-alue erotettiin matalalla esteellä. Koirat löysivät tien ulos tilanteesta hyppäämällä esteen yli. Ensimmäisen ryhmän koirat eivät kuitenkaan samaan huoneeseen sijoitettuna yrittäneet parantaa tilannettaan eivätkä siirtyneet huoneen turvalliseen osaan, vaikka heitä rangaistiin tai näkivät positiivisen esimerkin muista koirista. Kokeita tehtiin myös ihmisten kanssa, he eivät kuitenkaan järkyttyneet, vaan yksinkertaisesti pakotettiin kuuntelemaan epämiellyttäviä ääniä, mutta tulokset olivat samanlaisia. Opittu avuttomuus oli psykologinen ilmiö, jossa tutkittava ei kuitenkaan yritä parantaa tilannettaan tähän tarjolla olevista mahdollisuuksista. Oppittu avuttomuus muodostuu pitkäaikaisen kovan stressin seurauksena, johon ei voida vaikuttaa. Ihminen luopuu elämänsä hallinnasta, ja sitä on erittäin vaikea saada takaisin. Kokeessa havaittiin, että ainoa tapa, joka auttoi koiria pääsemään eroon opitusta avuttomuudesta, oli kokeilijan apu, joka kirjaimellisesti otti nämä muutamat askeleet koiran kanssa esteen toiselle puolelle liikuttaen tassujaan sen takana Seligmanin ja kollegoiden jo vuonna 2000 järjestetyt tutkimukset, jotka sisälsivät aivotoiminnan analyysin, auttoivat ymmärtämään, että itse asiassa avuttomuutta ei opita, vaan kyky hallita ja vaikuttaa. Avuttomuus on aiheen perustila. Ja todellakin, jos muistamme vastasyntyneitä lapsia, heillä on vain yksi tapa vaikuttaa tapahtuvaan - huutaa. Ja vain sellaisen aikuisen osallistuessa, joka on luonut emotionaalisen yhteyden lapseen ja huolehtii hänestä, lapsen kykyjen valikoima laajenee. Esimerkiksi muutaman kuukauden kuluttua hän hankkii niin vahvan valttikortin kuin kyvyn hymyillä toiselle henkilölle, mikä muuttaa täysin hänen suhteensa maailmaan. Ja prosessi, jossa hallitaan uusia tapoja vaikuttaa tapahtuvaan, ei pysähdy ihmisen kehittyessä. Vaikka toisen ihmisen merkitys tälle prosessille pienenee ajan myötä, käy selväksi, miksi vain kokeen tekijän suora osallistuminen esteen yli hyppäämiseen vaikutti: opittu avuttomuus on psykologista regressiota, josta vain psykologinen. liitto vakaamman ja aikuisen kanssa voi auttaa selviytymään aiheesta, jolla on olennaisesti vanhemman rooli. Järkeen vetoaminen, suostuttelu ja jopa jonkun muun positiivinen esimerkki ovat tehottomia - oppitun avuttomuuden vaikutuksen alaisena oleva henkilö ei yksinkertaisesti pysty havaitsemaan niitä. Osoittautuu, että ihmiset, joilla on tapana ottaa elämän epäonnistumisten syyt henkilökohtaisesti, ovat alttiimpia sille. Kun sain tietää tästä, olin aluksi yllättynyt ja koin sen paradoksina. Mutta kun mietin, ymmärrän, että tämä on luonnollista. On huomionarvoista, että eksistentiaalisen psykologian ajatukset luontaisesta vastuusta ihmisen elämästä olivat merkittävässä roolissa kehittymisessäni psykologina, ja opiskelijana kirjoitin aiheesta jopa artikkelin. Tutkiessani kontrollipaikkaa - eli ihmisen taipumusta pitää syyt siihen, mitä hänelle tapahtuu - sisäisillä tai ulkoisilla syillä, ajattelin tietysti, että se oli sisäinen kontrollipaikka.